✖

Riemannin hypoteesi

Alkuluvut näyttävät siltä, kuin joku olisi ripotellut ne umpimähkään. Kakkosen ja kolmosen jälkeen tulee viisi, seitsemän, yksitoista, kolmetoista, sitten hetken ei mitään, seitsemäntoista… Kukaan ei tunne kaavaa, joka paljastaisi, missä seuraava alkuluku on. Ja silti alkuluvut noudattavat suuressa mittakaavassa yllättävän tarkkaa sääntöä. Riemannin hypoteesi väittää, etteivät ne koskaan poikkea siitä säännöstä kovin paljon. Se on ehkä matematiikan kuuluisin ratkaisematon ongelma, ja sen ratkaisemisesta on luvattu miljoonan dollarin palkkio.

Ensin pieni arvoitus. Arvaa, kuinka monta miljoonaa pienempää alkulukua on olemassa. Satatuhatta? Kymmenentuhatta? Vastauksen löydät hieman alempaa.

Kuinka monta alkulukua on?

Aloitetaan käsin. Kuvassa ovat luvut yhdestä sataan, ja alkuluvut on merkitty punaisella.

Luvut yhdestä sataan, alkuluvut ovat punaisia

Kymmeneen mennessä alkulukuja on neljä: 2, 3, 5 ja 7. Sataan mennessä niitä on 25. Jos jatkamme, huomaamme, että tuhanteen mennessä niitä on 168. Alkulukuja siis tulee koko ajan lisää, mutta yhä hitaammin. Kymmenen ensimmäisen luvun joukossa on neljä alkulukua eli 40 %, sadan ensimmäisen joukossa 25 % ja tuhannen ensimmäisen joukossa enää 17 %.

Alkulukujen, jotka eivät ole suurempia kuin x, lukumäärää merkitään π(x). Älä anna sen hämätä: π ei tässä ole luku 3,14, vaan pelkkä funktion nimi, ja merkintä tulee englannin sanasta prime, alkuluku. Meillä on siis π(10) = 4, π(100) = 25 ja π(1000) = 168. Kun piirrämme π(x):n kuvaajan, saamme portaat: aina kun kohdalle osuu alkuluku, funktio hyppää yhden ylöspäin.

Portaat π(x) sataan asti (punaisella), arvio x/\ln x (sinisellä) ja \mathrm{li}(x) (vihreällä)

Portaat näyttävät epäsäännöllisiltä, jotkin ovat leveitä ja toiset kapeita. Mutta kaukaa katsottuna ne pysyvät melko lähellä tasaista käyrää. Mitä käyrää?

Sen huomasi ensimmäisenä viisitoistavuotias Carl Friedrich Gauss, kun hän kävi läpi alkulukutaulukoita. Hän havaitsi, että luvun x lähistöllä noin joka ln x:s luku on alkuluku, missä ln on luonnollinen logaritmi. Tarkistetaan se esimerkillä: ln 1 000 000 on noin 13,8, joten miljoonan tienoilla noin joka neljännentoista luvun pitäisi olla alkuluku. Miljoonan ja tuhatta suuremman luvun (1 001 000) välissä pitäisi siis olla noin

100013,8≈72

alkulukua. Todellisuudessa niitä on 75. Alkuluvuille, jotka ovat niin ”epäjärjestyksessä”, se on melko hyvä vastaavuus.

Jos luvun x ympärillä joka ln x:s luku on alkuluku, niitä pitäisi x:ään mennessä olla noin

π(x)≈xln⁡x.

Kuvaajassa näet sen sinisenä käyränä. Sitä, että tämä arvio tulee yhä tarkemmaksi, kutsutaan alkulukulauseeksi. Sen todistivat vasta vuonna 1896 toisistaan riippumatta Jacques Hadamard ja Charles de la Vallée Poussin, ja kumpikin tarvitsi siihen zeta-funktiota, jonka äärelle pääsemme kohta.

Kuvaajasta kuitenkin näkyy, että sininen käyrä pysyy melkein koko ajan portaiden alapuolella. Sen voi tehdä paremminkin. Gaussin havainnon voi lukea myös niin, että luku t on alkuluku ”todennäköisyydellä” noin 1ln⁡t. Kun sitten laskemme nämä todennäköisyydet yhteen kaikille luvuille kahdesta lukuun x asti, saamme arvioidun alkulukujen määrän:

1ln⁡2+1ln⁡3+⋯+1ln⁡x.

Summan sijaan matemaatikot ottavat integraalin, eli funktion 1ln⁡t kuvaajan alle jäävän pinta-alan, ja kutsuvat tulosta integraalilogaritmiksi li(x). Se eroaa yllä olevasta summasta alle yhdellä, joten sen voi vapaasti kuvitella tuoksi summaksi. Kuvaajassa se on vihreä, ja arvolla x = 100 se antaa noin 30. Se on tosin vielä huonompi kuin sinisen käyrän 22, mutta suurilla x:n arvoilla tilanne kääntyy, kuten seuraavasta taulukosta näemme.

Kuinka paljon arvio erehtyy?

Taulukossa on alkulukujen todellinen lukumäärä π(x) ja se, kuinka paljon kumpikin arvio siitä poikkeaa. Viimeisessä sarakkeessa on vertailun vuoksi x:n neliöjuuri.

x π(x) arvion xln⁡x virhe arvion li(x) virhe x
103 168 23 10 32
104 1229 143 17 100
105 9592 906 38 316
106 78 498 6116 130 1000
107 664 579 44 158 339 3162
108 5 761 455 332 774 754 10 000
109 50 847 534 2 592 592 1701 31 623
1010 455 052 511 20 758 029 3104 100 000
1011 4 118 054 813 169 923 159 11 588 316 228
1012 37 607 912 018 1 416 705 193 38 263 1 000 000

Tässä on vastaus arvoitukseen: miljoonaa pienempiä alkulukuja on 78 498. Osuiko arvauksesi edes suuruusluokaltaan lähelle?

Arvio xln⁡x paranee kyllä prosentteina, mutta absoluuttisina lukuina se erehtyy yhä enemmän, biljoonalla jo lähes puolitoista miljardia. Integraalilogaritmi pärjää paljon paremmin. Biljoonalla se menee pieleen vain vajaalla neljälläkymmenellä tuhannella, mikä on noin yhden kymmenentuhannesosaprosentin virhe. Ja ennen kaikkea: sen virhe on koko ajan pienempi kuin x.

Ja juuri tämä on Riemannin hypoteesin ydin. Arkikielellä sanottuna:

Arvion li(x) virhe on korkeintaan noin x.

Tarkemmin: Riemannin hypoteesi pätee silloin ja vain silloin, kun jokaiselle luvulle x luvusta 2657 alkaen pätee

|π(x)−li(x)|<x⋅ln⁡x8⋅π.

Tässä murtoluvussa oleva π tarkoittaa jälleen tavallista lukua 3,14. Tämän tarkoilla luvuilla esitetyn muodon johti Lowell Schoenfeld vuonna 1976. Logaritmi kasvaa lisäksi niin hitaasti x:ään verrattuna, että sen voi ajatella pienenä varana. Kuvassa on punaisella todellinen virhe π(x) − li(x) miljoonaan asti ja sinisellä ”suppilo” Schoenfeldin kaavasta. Riemannin hypoteesi väittää, ettei punainen viiva koskaan loikkaa ulos sinisestä suppilosta, kuinka pitkälle tahansa mennäänkin.

Virhe π(x)-\mathrm{li}(x) luvuilla x miljoonaan asti (punaisella) ja Schoenfeldin kaavan raja (sinisellä)

Miljoonaan asti meillä on se silmiemme edessä, ja tietokoneet ovat tarkistaneet sen paljon pidemmälle. Lukuja on kuitenkin äärettömän monta, eikä mikään takaa, ettei jossakin hyvin kaukana mene jokin pieleen. Matematiikassa niin on jo käynyt: li(x) on suurempi kuin π(x) kaikilla taulukon luvuilla x, joten alkulukujen määrä yliarvioidaan aina hieman (punainen viiva edellisessä kuvassa on kokonaan nollan alapuolella). John Littlewood kuitenkin todisti vuonna 1914, että tilanne kääntyy kerran, ja jopa äärettömän monta kertaa. Kukaan ei ole vielä löytänyt yhtäkään tällaista lukua x, tiedämme vain, että se on suurempi kuin 1019.

Miksi juuri neliöjuuri? Auttaa yksinkertainen koe: heitä kolikkoa. n heiton jälkeen odotat noin n2 kruunua, mutta tarkalleen niin käy harvoin. Poikkeama puolikkaasta kasvaa, mutta ei suhteessa heittojen määrään, vaan vain suunnilleen kuten n. Kymmenentuhannen heiton jälkeen poikkeat puolikkaasta yleensä muutamalla kymmenellä, harvoin yli sadalla. Kuvassa on kolme kymmenentuhannen heiton sarjaa ja sinisenä suppilo ±n.

Kruunujen lukumäärän poikkeama puolikkaasta kolmessa kolikonheittosarjassa (punaisella, oranssilla ja vihreällä) ja raja \pm\sqrt{n} (sinisellä)

Kuvien yhdennäköisyys ei ole sattumaa. Alkuluvut eivät tietenkään ole satunnaisia, jokainen luku joko on alkuluku tai ei ole. Mutta Riemannin hypoteesi sanoo pohjimmiltaan, että ne käyttäytyvät ikään kuin olisivat satunnaisia: ne vaihtelevat tasaisen arvion ympärillä, mutta eivät enempää kuin kolikonheitot vaihtelisivat. Niissä ei ole salakavalia kuvioita, jotka jossakin kaukana kasaisivat ne yhteen tai pyyhkäisisivät pois.

Zeta-funktio

Ja miten Riemann tuli mukaan tarinaan? Bernhard Riemann kirjoitti vuonna 1859 lyhyen artikkelin siitä, kuinka monta annettua lukua pienempää alkulukua on. Se oli hänen ainoa lukuteoriaa käsittelevä artikkelinsa, ja siitä kasvoi kokonainen matematiikan ala. Pääosassa siinä on summa, jota Leonhard Euler oli käsitellyt aiemmin:

ζ(s)=1+12s+13s+…

Kreikkalainen kirjain ζ luetaan ”zeeta”, ja koko lauseketta kutsutaan zeta-funktioksi. Laskemme yhteen äärettömän monta murtolukua: kaikkien potenssiin s korotettujen luonnollisten lukujen käänteislukuja.

Aloitetaan arvolla s = 1:

ζ(1)=1+12+13+14+15+…

Termit pienenevät, joten voisi luulla, että summa vakiintuu johonkin. Se ei vakiinnu. Tämä niin sanottu harmoninen sarja kasvaa rajatta, vain hirvittävän hitaasti: jotta summa ylittäisi kymmenen, on laskettava yhteen 12 367 termiä. Kuvassa punainen käyrä näyttää n ensimmäisen termin summan.

n ensimmäisen termin summat arvoilla s=1 (punaisella) ja s=2 (sinisellä), katkoviivalla arvo π^2/6

Arvolla s = 2 laskemme yhteen neliöiden käänteislukuja:

ζ(2)=1+14+19+116+125+…

Tässä summa vakiintuu, kuvaajassa sinisenä. Mihin arvoon, sitä matemaatikot pohtivat yli kahdeksankymmentä vuotta, ja sitä kutsuttiin Baselin ongelmaksi. Sen ratkaisi vuonna 1734 Euler, eikä kukaan odottanut tulosta:

ζ(2)=π26≈1,6449.

Miten ympyrästä tuttu π pääsi tulokseen, riittäisi omaksi artikkelikseen. Meille tärkeämpi on toinen Eulerin keksintö, joka yhdistää zeta-funktion alkulukuihin.

Eulerin tulo

Otetaan vain kakkosen potenssit ja lasketaan niiden käänteisluvut yhteen:

1+12s+14s+18s+…

Se on ääretön geometrinen sarja, jonka suhdeluku on 12s ja jonka summa on

11−12s.

Sama tehdään kolmosen potensseille, ja nämä kaksi summaa kerrotaan keskenään. Kerromme sulut auki, jokaisen termin jokaisen kanssa:

(1+12s+14s+…)⋅⋅(1+13s+19s+…)==1+12s+13s+14s+16s++18s+19s+112s+…

Esimerkiksi 112s syntyi tulona 14s⋅13s, koska 12 = 4 · 3. Saimme kaikkien sellaisten lukujen käänteisluvut, jotka voi koota pelkistä kakkosista ja kolmosista, ja jokaisen täsmälleen kerran. Viitosta, seiskaa ja kymppiä ei vielä ole mukana.

Kun kerromme vielä viiden potenssien sulkeella, mukaan tulee lukuja, jotka on koottu kakkosista, kolmosista ja viitosista. Ja kun kerromme kaikkien alkulukujen sulkeilla, saamme jokaisen luonnollisen luvun. Jokainen luku nimittäin voidaan hajottaa alkulukujen tuloksi, ja vain yhdellä tavalla. Näin sanoo aritmetiikan peruslause. Siksi jokainen 1ns esiintyy täsmälleen kerran ja saamme juuri zeta-funktion:

ζ(s)=11−12s⋅11−13s⋅11−15s⋯

Vasemmalla on summa kaikkien luonnollisten lukujen yli, oikealla tulo kaikkien alkulukujen yli. Tämä kaava on silta zeta-funktion ja alkulukujen välillä, ja kaikki seuraava nojaa siihen.

Lisäksi siitä seuraa heti, että alkulukuja on äärettömän monta. Jos niitä olisi vain äärellisen monta, olisi arvolla s = 1 oikealla äärellisen monen tavallisen luvun tulo, eli jokin tietty luku. Vasemmalla olisi kuitenkin harmoninen sarja, joka kasvaa rajatta. Ne eivät sovi yhteen. (Toisen, vanhemman todistuksen löydät artikkelista ristiriitatodistus.)

Nollakohdat ja kriittinen suora

Euler sijoitti s:n paikalle vain tavallisia reaalilukuja. Riemann otti rohkean askeleen: hän sijoitti s:n paikalle kompleksiluvun, eli muotoa a + bi olevan luvun, jossa i on imaginaariyksikkö, jolle pätee i2 = −1. Kompleksiluvut voimme kuvitella tason pisteiksi: reaaliosa a kertoo, kuinka kauas oikealle piste on, ja imaginaariosa b, kuinka korkealla. Tätä tasoa kutsutaan kompleksitasoksi.

Tässä on kuitenkin yksi vaikeus. Summa 1+12s+13s+… on mielekäs vain, kun s:n reaaliosa on suurempi kuin yksi. Muuten summa ei koskaan vakiinnu, esimerkiksi arvolla s = 1 se kasvaa rajatta kuten harmoninen sarja. Riemann kuitenkin osoitti, että zeta-funktion voi järkevästi ”jatkaa” koko muulle tasolle. Kuvittele se samaan tapaan kuin summan

1+x+x2+x3+⋯=11−x.

Vasen puoli on mielekäs vain, kun x on lukujen −1 ja 1 välissä, mutta oikealla puolella ei ole mitään rajoitusta. Voimme sijoittaa siihen vaikka x = 2 ja saamme −1. Oikea puoli siis ”jatkaa” vasenta puolta. Zeta-funktion kanssa asia on monimutkaisempi, mutta ajatus on sama. Matemaatikot kutsuvat tätä analyyttiseksi jatkamiseksi.

Meitä kiinnostaa kuitenkin, missä zeta-funktio on nolla. Tällaisia paikkoja kutsutaan nollakohdiksi. Jotkin ovat helppoja: zeta-funktio on nolla luvuissa −2, −4, −6, −8 ja edelleen kaikissa negatiivisissa parillisissa luvuissa. Nämä ovat niin sanotut triviaalit nollakohdat, kuvassa vihreinä. Muita kutsutaan epätriviaaleiksi, ja niistä tiedämme, että ne kaikki sijaitsevat kapeassa kaistassa, jossa reaaliosa on nollan ja yhden välillä. Tätä kaistaa kutsutaan kriittiseksi kaistaksi, kuvassa sinisenä.

Kompleksitaso: kriittinen kaista (sinisellä), kriittinen suora, jonka reaaliosa on 1/2 (katkoviivalla), kymmenen ensimmäistä epätriviaalien nollakohtien paria (oranssilla) ja triviaalit nollakohdat (vihreällä)

Täsmälleen kaistan keskellä kulkee suora, jonka kaikilla luvuilla reaaliosa on 12. Sitä kutsutaan kriittiseksi suoraksi. Ja Riemannin hypoteesi kuuluu:

Kaikkien zeta-funktion epätriviaalien nollakohtien reaaliosa on 12.

Eli kaikki oranssit pisteet ovat katkoviivalla piirretyllä suoralla. Nollakohdat tulevat pareittain, symmetrisesti reaaliakselin suhteen: jos 12+14,1347i on nollakohta, on myös 12−14,1347i. Siksi riittää seurata ylempää puoliskoa. Ensimmäiset nollakohdat ovat

12+14,1347i,12+21,0220i,…

Kriittisellä suoralla näkee, kuinka funktio todella osuu nollaan. Kuvaajassa punaisena on luvun ζ(12+ti) suuruus (itseisarvo), kun t käy nollasta viiteenkymmeneen. Aina kun käyrä koskettaa vaaka-akselia, meillä on nollakohta.

Luvun \zeta(1/2+t\,i) itseisarvo, kun t käy nollasta viiteenkymmeneen (punaisella), nollakohdat oranssilla

Riemann laski muutaman ensimmäisen nollakohdan käsin ja kirjoitti artikkelissaan, että on ”hyvin todennäköistä”, että ne kaikki ovat suoralla. Todistuksen hän kuitenkin jätti myöhemmäksi, koska ei tarvinnut sitä tarkoitukseensa. Siitä lähtien sitä on odotettu. Vuonna 1914 Godfrey Hardy todisti, että kriittisellä suoralla on äärettömän monta nollakohtaa. Sitä, että siellä ovat kaikki, ei kuitenkaan kukaan osannut todistaa. Tietokoneet sen sijaan ovat tarkistaneet valtavan määrän tapauksia. Xavier Gourdon varmisti vuonna 2004, että suoralla ovat ensimmäiset kymmenen biljoonaa (1013) nollakohtaa. Yksikään ei poikennut.

Alkulukujen musiikki

Miten nollakohdat liittyvät alkulukujen laskemiseen? Juuri tässä on Riemannin artikkelin kaunein osa. Riemann löysi kaavan, joka kokoaa alkulukujen portaat täsmälleen tasaisesta käyrästä ja aalloista, joista jokainen kuuluu yhdelle nollakohdalle.

Kaavalla on puhtain muotonsa hieman muokatuille portaille. Sen sijaan että hyppäisimme jokaisen alkuluvun p kohdalla yhden, hyppäämme ln p. Ja lisäämme pieniä portaita myös alkulukujen potensseille, joten neljän (22) kohdalla hyppäämme ln 2, yhdeksän (32) kohdalla ln 3 ja niin edelleen. Näitä portaita kutsutaan Tšebyšovin funktioksi ja merkitään ψ(x), luetaan ”psii”. Miksi juuri näin? Gaussin mukaan luvun x ympärillä joka ln x:s luku on alkuluku, ja kun jokaisen kohdalla hyppäämme noin ln x, portaat kasvavat keskimäärin yhdellä jokaista lukua kohden. Tasainen arvio on silloin aivan tavallinen suora y = x. Riemann kirjoitti kaavan toisille portaille, tässä muodossa sen todisti Hans von Mangoldt vuonna 1895:

ψ(x)=x−∑ρxρρ−ln⁡(2π)−12⋅ln⁡(1−1x2)

Se näyttää pelottavalta, ja silti se on täsmälleen sama asia, jonka sanoimme osion alussa. Alussa on suora x, lopussa kaksi pientä korjaustermiä, jotka tuskin tekevät mitään. Keskellä on summa kaikkien epätriviaalien nollakohtien yli. Kirjain ρ (luetaan ”roo”) on nollakohta, esimerkiksi ρ=12+14,1347i.

Jokainen nollakohtapari 12±γi antaa summaan yhden aallon. Seuraavassa kuvassa punaisena on ensimmäisen parin aalto, kun γ = 14,1347.

Ensimmäisen nollakohtaparin aalto (punaisella) ja sen verhokäyrä, joka kasvaa kuten \sqrt{x} (sinisellä katkoviivalla)

Aalto värähtelee ja sen korkeus kasvaa. Miksi? Hajotetaan potenssi xρ:

x12+γi=x12⋅xγi=x⋅xγi.

Toinen tekijä xγ i on kompleksiluku, jonka itseisarvo on yksi ja joka x:n kasvaessa vain pyörii ympyrää. Pyörimisestä tulee värähtely. Aallon suuruuden määrää kuitenkin ensimmäinen tekijä x. Aallon korkeus kasvaa siksi täsmälleen kuten x. Tarkalleen se on 2x|ρ|: kakkonen siksi, että jokaisella nollakohdalla on parissa peilinaapuri ja aalto muodostuu niistä yhdessä, ja jako kiinteällä luvulla |ρ| tarkoittaa, että kauempien nollakohtien aallot ovat matalampia. Se on sininen katkoviivalla piirretty verhokäyrä.

Ja nyt kokoamme kaiken yhteen. Animaatiossa harmaana on todellinen funktio ψ(x) ja punaisena Riemannin kaava, jossa ensin emme laske yhteen yhtään aaltoa, sitten N = 5 ensimmäisen nollakohtaparin aallot, sitten 25 paria ja lopuksi 200 paria.

Portaat \psi(x) (harmaalla) ja Riemannin kaava, jossa on N nollakohtaparia (punaisella), animaationa

Ilman aaltoja saamme vain suoran. Jokainen uusi aalto lisää hieman värähtelyä, ja aallot summautuvat niin, että alkulukujen kohdalle muodostuu vähitellen hyppäyksiä, kun taas niiden välillä värähtely kumoutuu. Kahdellasadalla parilla punaista viivaa ei enää juuri erota harmaista portaista. Jos animaatio ei toistu, tässä ovat kaikki neljä tilaa vierekkäin:

Riemannin kaava, jossa on 0, 5, 25 ja 200 nollakohtaparia (punaisella), ja portaat \psi(x) (harmaalla)

Tästä on jo nähtävissä, miksi nollakohtien sijainnilla on niin suuri merkitys. Portaiden poikkeama tasaisesta suorasta on kaikkien aaltojen summa. Kun kaikki nollakohdat ovat kriittisellä suoralla, jokainen aalto kasvaa kuten x12=x, eikä niiden summakaan voi karata paljon kauemmas. Näin Schoenfeldin suppiloon tulee neliöjuuri.

Mutta jos jokin nollakohta olisi suoran ulkopuolella ja sen reaaliosa olisi vaikkapa 0,8, sen aalto kasvaisi kuten x0,8. Ja se on suurilla x:n arvoilla paljon enemmän kuin x: kun x = 1020, on x=1010, kun taas x0,8 = 1016. Tuo yksi aalto kasvaisi ajan myötä kaikkien muiden ohi, ja alkuluvut poikkeaisivat tasaisesta arviosta paljon enemmän kuin kolikonheittoja vastaisi. Riemannin hypoteesi siis sanoo: tässä orkesterissa mikään soitin ei peitä alleen muita. Siksi koko aihetta kutsutaan usein alkulukujen musiikiksi.

Myös ensimmäisen osion alkulukulause nojaa nollakohtiin. Hadamard ja de la Vallée Poussin todistivat vuonna 1896 ”vain” sen, ettei yksikään nollakohta ole kriittisen kaistan reunalla, eli että reaaliosa on aina pienempi kuin yksi. Se riittää siihen, että aallot kasvavat hitaammin kuin x itse ja että arvio osuu prosentteina yhä paremmin kohdalleen. Riemannin hypoteesi haluaa paljon enemmän: reaaliosan täsmälleen 12.

Miksi sillä on merkitystä

Riemannin hypoteesi on vanha ja kuuluisa ongelma. Vuonna 1900 David Hilbert otti sen mukaan 23 ongelman joukkoon, joiden hän katsoi työllistävän matematiikkaa uudella vuosisadalla. Se oli niistä kahdeksas. Vuonna 2000 Clayn matematiikkainstituutti otti sen mukaan seitsemän vuosituhannen ongelman joukkoon. Jokaisen ratkaisemisesta on luvattu miljoonan dollarin palkkio, samoin kuin P vs. NP -ongelmasta. Palkkiota ei kuitenkaan makseta heti. Ratkaisun täytyy ilmestyä tunnustetussa tieteellisessä lehdessä ja kestää sen jälkeen vielä kaksi vuotta, ennen kuin asiantuntijat hyväksyvät sen.

Miksi se kiinnostaa matemaatikkoja niin paljon? Ennen kaikkea siksi, että sadat muut lauseet nojaavat siihen. Tieteellisissä artikkeleissa kirjoitetaan usein ”jos Riemannin hypoteesi pätee, niin…”. Esimerkiksi:

  • Peräkkäisten alkulukujen välit luvun x tienoilla eivät ole suurempia kuin noin x⋅ln⁡x.
  • Millerin yksinkertainen ja nopea testi tunnistaisi varmasti, onko luku alkuluku. Se nojaa kuitenkin yleistettyyn Riemannin hypoteesiin, eli versioon zeta-funktion kaltaisille sukulaisfunktioille.
  • Tarkat arviot siitä, kuinka tasaisesti alkuluvut jakautuvat ykköseen, kolmoseen, seitsemään ja yhdeksään päättyvien lukujen kesken. Tässäkin tarvitaan yleistettyä hypoteesia.

Jos joku todistaisi hypoteesin (kahdessa viimeisessä esimerkissä myös yleistetyn), kaikki nämä lauseet pätisivät kerralla. Jos joku kumoaisi sen, osa niistä kaatuisi.

Joskus väitetään, että Riemannin hypoteesin todistus rikkoisi salauksen ja sen mukana verkkopankit. Se ei pidä paikkaansa. Yleinen RSA-salaus perustuu siihen, ettemme osaa nopeasti hajottaa suurta lukua kahden alkuluvun tuloksi. Riemannin hypoteesi ei sano mitään lukujen hajottamisesta, se kertoo vain, miten alkuluvut ovat jakautuneet muiden lukujen joukossa. Useimmat matemaatikot lisäksi uskovat, että hypoteesi pätee, ja sen varaan on laskettu jo kauan. Todistus vain vahvistaisi sen, mitä oletetaan. Salauksille voisi tehdä pahaa korkeintaan jokin uusi idea, joka paljastuisi todistamisen aikana, mutta sellaista ideaa ei kukaan näe.

Miksi siitä puhutaan nyt

Levent Alpöge, Anthropicin matemaatikko, julkaisi 20. marraskuuta 2026 verkkosivullaan nelisivuisen muistiinpanon. Siinä hän kirjoittaa löytäneensä yhdessä Claude-tekoälymallin kanssa todistuksen Riemannin hypoteesille ja todistaneensa myös yleistetyn Riemannin hypoteesin.

Toistaiseksi hän on esitellyt vain Lean-kielellä kirjoitetun version todistuksesta. Se on ohjelmointikieli, jolla matemaattiset todistukset voi kirjoittaa niin, että tietokone tarkistaa ne mekaanisesti askel askeleelta. Perinteistä tekstiä, jonka matemaatikko voisi lukea, ei vielä ole. Alpöge itse myöntää, ettei vielä ymmärrä todistuksen koko matematiikkaa, ja aikoo kirjoittaa sen auki myöhemmin.

Riippumatonta varmennusta tai vertaisarviointia ei vielä ole. Leanilla tehty tietokonetarkistus on vahva väline, mutta sekään ei riitä. Asiantuntijoiden täytyy muun muassa tarkistaa, että itse tehtävänanto on kirjoitettu Leaniin oikein, eli että tietokone todella varmisti Riemannin hypoteesin eikä jotakin samannäköistä väitettä. Brian Conrey, yksi Riemannin hypoteesin johtavista asiantuntijoista, kutsui ilmoitusta ”monumentaaliseksi hetkeksi ihmiskunnan historiassa”. Käsikirjoitusta hän ei kuitenkaan ole vielä nähnyt. Ilmoitus tuli päivää sen jälkeen, kun Anthropic listautui pörssiin.

Riemannin hypoteesia on yritetty todistaa monta kertaa, myös kuuluisat matemaatikot ovat yrittäneet, ja kaikki ovat toistaiseksi kaatuneet. Tämä eroaa muista siinä, että se tulee Lean-todistuksena, jonka tietokone voi tarkistaa. Kestääkö se, selviää vasta asiantuntijoiden työstä, ja se voi viedä pitkän ajan. Clayn instituutin miljoonaa dollaria saa joka tapauksessa odottaa vähintään kaksi vuotta julkaisun jälkeen. Tämän kappaleen kirjoitamme 21. marraskuuta 2026.

Katso myös